“Oletko sinä nähnyt minun hattuani?”
Yksivuotiaamme ensimmäinen ymmärrettävä sana oli “(h)attu”. Tuon ensimmäisen sanansa kunniaksi Suomen-posti toi pikkuisellemme joululahjaksi Jon Klassenin, meille entuudestaan aivan tuntemattoman kirjailijan teoksen Haluan hattuni takaisin. Alkuun lukaisimme kirjan nopeasti ja se jäi muiden lahjojen varjossa hetkeksi syrjään. Sitten kuitenkin istuimme kirjan kanssa alas ihan toden teolla! Ensimmäisellä lukukerralla aika simppeliltä ja kenties vähän tylsältä tuntuvassa tarinassa on lopulta monenlaisia ja monen tasoisia aspekteja. Siten teoksen lukee mielellään uudelleen ja taas uudelleen niin äiti kuin tytär.
Haluan hattuni takaisin -kirjan juoni on yksinkertainen: suuri ruskea karhu etsii kadonnutta hattuaan, josta muut metsän eläimet, sammakko, kettu, kilpikonna, jänis, myyrä, hirvi ja käärme eivät tunnu tietävän mitään. Jänis kuitenkin vaikuttaa punainen hattu päässään kieltämättä vähän epäilyttävältä, ja lopulta karhu hoksaakin juuri hänet hattuvarkaaksi. Karhu saa siis hattunsa takaisin, mutta mitä varas-jänikselle tapahtuu, jää ikuiseksi arvoitukseksi.
Yksivuotiaamme nauttii erityisesti teoksen kielestä, varsinkin, kun se suosikkisana “hattu” esiintyy melkein jokaisella sivulla. Siinä hän sitten hihkuu ja osoittelee punaista “attua” niin, ettei välillä malttaisi kääntää sivua lainkaan. Muutenkin teoksen kieli on yksinketaista, simppeliä ja täynnä selkeitä vuoropuheluja sekä perusfraaseja kuten “Kiitos, se olisi ystävällistä” ja “No, kiitos kuitenkin”. Tekstiä ei myöskään ole kirjassa kovin paljon, joten ajoittain vähän kärsimätön lukijamme jaksaa jopa kuunnella mitä muuta kirjassa sanotaan sen “hatun” lisäksi.
Kielen lisäksi teoksen kuvitus on loistavaa. Päähenkilö-karhu ja muut eläimet ovat perusolemukseltaan eleettömiä. Heidän kasvoilleen ei ole piirretty sen kummempia ilmeitä, heillä ei ole suuta ja heidän silmänsä tuijottavat tyhjällä ilmeellä jonnekin kaukaisuuteen. Eläimet ovat kulmikkaita ja he seisovat, istuvat tai makaavat selkä tikkusuorana paikallaan, mitä nyt karhun tassut vähän koukistuvat hänen juostessaan. Toisaalta juuri pieni poikkeus ja liike tässä muuten kovin staattisessa tunnelmassa luo intensiteettiä, alleviivaa tarinan kohokohtaa sekä hymyilyttää jokaisella lukukerralla ainakin äitiä. Kun karhu saa kiinni hattuvaras-jäniksen, he yllättäen tuijottavat tiiviisti toisiaan kokonaisen aukeaman verran. Tuosta tiukasta katseesta lukija voi päätellä paljon – istuuhan karhu kirjan loppujen sivujen ajan katkenneiden risujen keskellä. Jäniksestä taas ei näy jälkeäkään…
On myös kiinnostavaa, että kaikkea muuta kuin räikeässä, perusilmeeltään lähinnä ruskean sävyisessä kirjassa leikitellään antaumuksella väreillä. Teoksen keskipisteenä ja punaisena lankana toimiva hattu loistaa juurikin kirkkaan punaisena muuten maanläheisessä värimaailmassa. Kun karhu kiukustuu hoksatessaan hattuvarkaan, koko sivu on muuttunut punaiseksi. Myös teoksen kieli on värikästä: karhu puhuu mustalla präntillä ja muut eläimet vastaavat hänelle tekstillä, joka on väritetty harmaaksi. Ja kun joku hermostuu tai kiukustuu, teksti onkin äkkiä hätäisen punaista.
Suosittelen todella tätä kirjaa kaikille hattu-sanasta innostuneille ipanoille ja heidän vanhemmilleen. Myös kolmevuotiaat saattavat hyvinkin kuulua potentiaaliseen kohderyhmään. Omamme on jopa jättänyt joksikin aikaa Frozen-kirjansa ja tullut pikkusiskon kanssa hymyilemään karhun ja jäniksen sanattomalle katseiden vaihdoille, jossa hänkin selvästi aistii jotakin kummallista ja huvittavaa.
Nimi: Haluan hattuni takaisin
Kirjailija ja kuvitus: Jon Klassen, suom. Pirkko Harainen
Kustantaja: WSOY (2013)