Mikä Minttua naurattaa

“Voihan vompatti!”

Väitän, ettei yksikään 1980-luvun lapsi ole onnistunut ohittamaan Maikki Harjanteen Minttu-kirjoja. Tuo arkinen ja helposti lähestyttävä tyttö perheineen kuului ehdottomasti myös oman lastenkirjastoni helmiin. Niinpä luin vanhat, kansistaan irtoilevat Minttuni esikoiselleni niin pian kun hän vain malttoi pysyä paikallaan edes muutaman sivun verran. Odotukseni olivat siis korkealla, kun sattumalta törmäsin kirjakaupassa tähän 2010-luvulle päivitettyyn Minttuun. Pakko kyllä sanoa, että olemme olleet tyttäreni kanssa Mintun 90- ja 2000 -luvuilla kehittyneestä tyylistä vähän hämmentyneitä. Yhtäältä Mikä Minttua naurattaa -kirja on luettu moneen otteeseen. Toisaalta emme kuitenkaan ole enää harkinneet Minttu-kokoelmamme täydentämistä.

Mikä Minttua naurattaa -kirjassa Mintun äiti ja isä viettävät hääpäivää. He pukeutuvat erikoisiin vaatteisiin eli frakkiin, jossa isä näyttää pingviiniltä ja iltapukuun, jossa äiti näyttää kottaraiselta tai töyhtöhyypältä. Sitten vanhemmat jättävät tenavansa mummon hoteisiin ja lähtevät pitämään hauskaa. Vanhempien poissaollessa Minttu muun muassa koristelee ystävänsä Eikon kanssa kakun, leikkii ulkona eskimoa ja valmistaa papeririisiä hääpäivän kunniaksi. Kirja huipentuu hääpäivän aamuun, joka saa vauhdikkaita käänteitä, kun kynttilöistä tulee spagettia ja mummo kompastuu Pilkun tyynyyn niin, että kakku putoaa ja menee mössöksi. Onneksi kaapissa on varakakku, jonka saa nopeasti koristeltua vaikkapa legopalikoilla. Juhlat voivat siis alkaa.​​

En tosiaan tiedä, mitä mieltä olisin Mikä Minttua naurattaa -kirjasta. Jo kaupassa kiinnitin huomiota teoksen vieraalta tuntuvaan ulkoasuun. Toisaalta kirjassa on tuttu, ihanan selkeä, yksinkertainen ja pikkuisen jopa naivistinen tyyli. Yksityiskohdat, kuten hiusharja yöpöydällä, sukkahousut sängynreunalla ja tennispallo kirjahyllyssä tekevät teoksesta kotoisan jokaiselle, joka tietää jotakin lapsiperheen arjesta. Lisäksi jo lapsuudestani tuttu sympaattinen harmaa hiiri seikkailee edelleen kirjan sivuilla. Toisaalta teoksen värimaailma, muun muassa vaaleaa oranssia, lilaa ja sinivihreää, särähtää silmään, ja miksi Mintulla on kummallisen punaiset posket?! Erityisesti kolmevuotiaamme ei tunnu pääsevän yli tuttujen hahmojen uudesta ulkonäöstä. Esimerkiksi “Onko tuo se Minttu?” Onko mummo kiukkuinen?” ja “Miksi Mintulla ja Mummolla on noin pelottava kieli?” ovat kysymyksiä, jotka teos herätti viimeisimmällä lukukerrallamme.

Myös uusien Minttu-kirjojen aiheet ovat pikkuisen kummallisia. On tietysti selvää, että takuuvarmat teemat kuten Minttu leipoo (1987), Minttu retkellä (1979), Mintun joulu (1979), Minttu mummolassa (1978) ja niin edelleen käytettiin auttamattomasti loppuun jo muutamia vuosikymmeniä sitten. Silti kyllä ihmettelen, miksi kukaan saa päähänsä kirjoittaa lastenkirjan aiheesta vanhempien hääpäivä. Tai ehkäpä hääpäivä nyt vielä joten kuten menee, mutta pakko kyllä todeta, että rajansa mielikuvituksellakin. Kirjakaupassa myytiin nimittäin myös teosta Minttu ja kananvaljaat?! Lisäksi uusimmissa Mintuissa ärsyttää hienoinen yliyrittäminen. Esimerkiksi Minttu morsiusneitona -kirjassa hääpari on tavannut toisensa vuosituhannen tyyliin tottakai internetissä ja jossain vaiheessa 80-luvun jälkeen Minttu on saanut ystäväkseen Eikon, sillä pakkohan nyt nykypäivän lastenkirjassa on olla ainakin yksi ulkomaalaisen näköinen hahmo.

​​
Eräs vanhojen Minttujen paras puoli oli kirjojen selkeä ja yksinkertainen kieli. Sivulla oli tekstiä muutaman lauseen verran ja niin Mintut olivat ensimmäisiä kirjoja, joiden lukeminen onnistui myös ilman isän ja äidin apua. Eksoottisinta antia olivat pienet runonpätkät tyyliä “jos isältä hukkuisi partakone, isille kasvaisi parta komee” (Minä olen Minttu, 1978). Yksinkertaista kieltä löytyy kyllä myös näistä uusista Mintuista, joskin ajoittain oudoilla lausahduksilla höystettynä. Kolmevuotiaamme kyllä hymyilee ilmaisuille kuten “Voihan vompatti! Johan on erikoinen lumipallomyräkkä!”, mutta kovin suuria reaktioita nämä sanailut eivät saa aikaan, vaikka kuinka yritän lukea ne hassulla äänellä ja niin edelleen. Mikä Minttua naurattaa -kirjassa on myös huomattavasti enemmän tekstiä kuin retro-Mintuissa ja kesti kohtalaisen kauan ennen kuin kolmevuotiaamme jaksoi kuunnella tarinan loppuun asti.

​​
Ehkä paras piirre lapsuuteni Minttuissa oli tarinoiden realismi. Minttu kiukuttelee karkkihyllyn kohdalla ja kaupasta ostetaan makeisten sijaan NIIN 80-luvun tyyliin ruisleipää, maitoa, kalaa, voita sekä appelsiineja (Minttu karkaa 1978). Lattialle pudonnut pullataikina piilotetaan kukkaruukkuun (Minttu leipoo, 1987), kaverin kanssa sotketaan äidin vaatekaappi (Minttu ja naapurin Ulla, 1984) ja välillä Mintun äiti väsyy totaalisesti kotirouvan arkeen (Minttu ei tahdo, 1988). Myös teoksista huokuva yhteisöllisyys viehättää: oli se niin ihanaa 80-luvulla, kun koko kerrostalo oli yhtä perhettä ja lapsi saattoi juosta Pärssisien, Kaisojen ja Neppiusten luo kenenkään asiaa ihmettelemättä (kyllä kai)! Uusista teoksista realismi ja yhteisöllisyys ovat kuitenkin hävinneet. Uusissakin Mintuissa tietysti riittää sotkua. Mikä Minttua naurattaa -kirjassa kermavaahtopursotin toimii vähän liiankin hyvin, Minttu päättää uida kuralätäkössä ja loppuhuipennuksena hääpäiväkakku leviää pitkin lattiaa. Tapahtumat menevät kuitenkin sen verran yli, että sitä ihanaa arjen realismia on vaikea tavoittaa.

Luulenpa, että uusimpien Minttujen suurimpana kohderyhmänä ovat juuri kaltaiseni kolmekymppiset, jotka haluavat retro-innostuksessaan lukea lapsuutensa sankarista kertovia tarinoita myös jälkikasvulleen. Harmi vaan, että Minttu on päivittynyt pikkuisen liikaa 2010-luvulle ja menettänyt samalla huomattavan osan viehätysvoimaansa. Sääli, sillä Minttuun vähän pettyneet vanhemmat tuskin hankkivat näitä sinänsä ihan ok-tasoisia lastenkirjoja yhtään enempää kuin sen yhden. Sen sijaan me 80-luvun lapsukaiset palamme suosiolla takaisin penkomaan lapsuutemme kirjahyllyä ja etsimään retro-Minttujen uusintapainoksia.

Nimi: Mikä Minttua naurattaa
Kirjailija: Maikki Harjanne
Kustantaja: Otava 2015

Jätä kommentti