“Mami, mikä on rainbow suomeksi?”

Kaksivuotiaamme pyysi tänään ruokapöydässä kauniisti lisää ruokaa: “May I have it parsakaalia?”. Vähän aikaa tuijotimme häntä ennen kuin älysimme edes kehua esimerkillisen käytöksen johdosta – mistä se tuonkin lausahduksen on oppinut!? Tai no, mistäpä muualtakaan kuin isommalta siskoltansa, joka käy amerikkalaisessa preschoolissa. Silti hetkessä oli jotakin pysäyttävää: lapsemme ovat kovaa vauhtia kasvamassa puhumaan englantia toisena kielenä. Jopa kotihoidossa oleva kaksivuotiaamme ei voi välttyä niin kovin hallitsevalta toiselta paikalliselta.

Ruokapöytäepisodin jälkimainingeissa havahduin huomaamaan, että englannin kieli on tosiaankin hiipinyt osaksi perheemme arkea. Nelivuotias kutsuu minua yhä useammin nimellä “mami”. Leikki sujuu lähes poikkeuksetta englannin kielellä ja ruokapöytäsanastossa on runsaasti päiväkodista saatuja vaikutteita: “milk please”, “may I have dessert please”, “I don’t like mac’n cheese please”. Myös riidat pikkusiskon kanssa tapahtuvat jostain syystä englanniksi: “no!”, “no way!”, “stop it!” ja sitä rataa. Mitä tästä kaikesta englanninkielisestä kommunikaatiosta sitten pitäisi ajatella? Yhtäältä englannin oppimisessa on kiistatta monia hyviä puolia. Toisaalta englannin kielen invaasio lastemme puheenparteen aiheuttaa myös pientä huolta ja surua.

Englannin kielen oppiminen jo alta kouluikäisenä on tietysti oikein hyödyllistä. Onhan todennäköistä, että tyttäremme tarvitsevat englannin kieltä aikanaan koulussa, opinnoissa ja työelämässä. Tutkimusten mukaan kahden kielen hallitseminen kehittää ajattelun taitoja. Ääntäminen kehittyy virheettömäksi, tällä hetkellä nelivuotiaamme toimii perheemme edustajana, kun puhelin-Siriä yritetään saada ymmärtämään jokin asia. Lisäksi englannin kieli on tarpeen ihan perusarjessamme: esimerkiksi kotipihamme argentiinalais-kolumbialaisten, romanialaisten, israelilaisten ja amerikkalaisten lasten yhteinen kieli on mikäpä muukaan kuin se englanti (joskin espanjaakin ollaan kyllä vähän opittu).

Englannin kielen kehittyessä olen kuitenkin huolissani tyttöjeni suomen kielen taidoista. Suomalaisen kieliympäristön puutteessa sanaston, fraasien ja ilmaisujen oppiminen on vähän niin ja näin. Kaksivuotiaamme käyttää varsinkin kysmysten kohdalla amerikkalaista, loppua kohti nousevaa intonaatiota ja lausuu monet suomalaiset sanat amerikkalaisittain: ”khalaa, please”. Nelivuotiaamme pohtii mitä “kohauttaa olkiaan” oikein tarkoittaa, joutuu miettimään jonkin aikaa, mikä se “rainbow” olikaan suomen kielellä ja sujauttelee sävypartikkeleita “hyvin”, “sangen”, aikamoisen” ja niin edelleen erikoisiin paikkoihin. Erityisen epäselvää on suomen puhe- ja kirjakielen välinen ero. Vaikkapa hän-pronomini on arkikielessä kovassa käytössä, kiitos satukirjojen ja YouTuben ja suomenkielisten lastenohjelmien.

Suomen kielen oppiminen on tytöilleni kuitenkin tärkeää ihan jo käytännön syistä, emme nimittäin aio viettää Kaliforniassa loppuelämäämme. Lisäksi suomen kielen ja kirjallisuuden ammattilaisena ihan tosissani rakastan suomen kieltä: vähän hankalaa, monen mutkan kautta muotoutunutta kielioppia sekä sanastoa, josta löytyy niin muistumia muinaisesta metsästäjä-keräilijäkulttuurista kuin uutukaisia hipsteri-lainoja englannin kielestä. Tottakai haluan siis välittää rakkaan kieleni myös lapsilleni. Lisäksi on kiinnostavaa, että vaikka en koskaan ole ajatellut itseäni kovin suomalaiseksi, olen löytänyt itseni pohtimasta suomen kieltä esimerkiksi suomalaisen identiteetin (mitä se oikeastaan edes tarkoittaa?) välittämisen välineenä jälkikasvulleni.

Onneksi suomen kielen taitoja voi harjoitella myös Kaliforniassa. Kun syksy saapuu, pääsemme tyttöjeni kanssa jatkamaan kielen opiskelua Suomikoulussa. Hyödynnämme myös Suomikoulun kirjastoa. Lisäksi tarkoituksena on raahata lähestyvältä Suomen-lomalta kilokaupalla suomenkielisiä lastenkirjoja. Oiva apu ovat myös YouTuben ja Yle Areenan suomenkieliset tv-ohjelmat ja lastenlaulut. Töitä saa näin yksikielisessäkin perheessä kuitenkin tehdä, jotta lasten suomen kieli kehittyy englannin kielen rinnalla. Todella siis tsemppaan erityisesti niitä monia ulkosuomalaisia, joiden perheessä on kaksi kotikieltä sen kaikkialle tunkeutuvan englannin lisäksi!