Menneellä viikolla vietettiin Tove Janssonin 104. syntymäpäivää. Oma ensikosketukseni Janssonin teoksiin ja nimenomaan Muumeihin tapahtui kaverini lastenkutsuilla joskus 1990-luvun alussa. Tai oikeastaan omistin tiettävästi jo ennen kyseisiä lastenkutsuja Niiskuneiti-pehmolelun. Silti jotakin käänteentekevää tapahtui hetkellä, jolloin onginnan tiimellyksessä vapaani tarttui Muumi-lehden ensimmäinen numero. Ja siitähän se sitten lähti niin kuin tavataan sanoa. Luin yhä uudelleen ja uudelleen kertomuksen -muistaakseni- Muumipeikosta, joka muuttuu taikurin hatussa omituiseksi olioksi ja tykästyin lehteen niin kovasti, että lopulta vanhempani tilasivat sen minulle syntymäpäivälahjaksi. Vähän vanhempana innostuin Tove ja Lars Janssonin Muumi-sarjakuvista ja vielä vähän vanhempana luin Tove Janssonin Muumikirjat. Oman Muumi-suosikkini löysin kuitenkin jostain syystä toden teolla vasta vanhemmalla iällä: Kuinkas sitten kävikään on kirja, joka herättää ihastusta ja ajatuksia jokaisella lukukerralla.
Oman esikoiseni kohdalla tutustuminen Muumi-teoksiin alkoi muutaman viikon ikäisenä. Luin vauvalleni paljon ääneen ja ainakin kerran päivässä kävimme läpi juurikin Kuinkas sitten kävikään -kirjan. Vauvani nautti silminnähden kainalossa pötköttelemisestä sekä äitinsä eläytyvästä lukutavasta ja heilutteli käsiään ja jalkojaan värikkäiden sivujen vaihtuessa. Tyttäreni kasvaessa olemme analysoineet kirjaa vähän syvällisemmin ja keskustelleet muun muassa siitä, voiko pölynimurin sisään ihan oikeasti joutua ja kenen vastuulla lopulta on ostaa Vilivinkalle uusi punainen mekko puuhun unohtuneen tilalle. Ahkeran lukemisen seurauksena osaan nykyisin Kuinkas sitten kävikään -kirjan sanasta sanaan ulkoa vaikka unissani – kätevää muuten vaikkapa vähän pidemmillä automatkoilla, kun takapenkin kitinä alkaa pikku hiljaa yltyä…
Kuinkas sitten kävikään on tosiaankin kaikinpuolin loistava lastenkirja. Teos, jota muuten kirjallisuustieteen piirissä pidetään tyyppiesimerkkinä postmodernista, kokeellisesta lastenkirjallisuudesta, on pullollaan henkilöhahmon, tunnetilan ja kirjan tapahtumien mukaan vaihtuvia fontteja, aukkoja, jotka johtavat sivulta toiselle, kirkkaita sekä vähän epätavallisia värejä ja kaikenlaista muuta, jota ei jostain syystä muka aikuisten kirjoissa voi kokeilla. Oma suosikkini on ensimmäiseltä sivulta löytyvä WSOY-setä, jonka kerrotaan vastanneen kirjan reikien leikkaamisesta. Kaiken iloittelun kursii kokoon absurdi tarina, jossa Muumipeikko eksyy maidonhakuretkellään, etsii Mymmelin kanssa Pikku Myytä peltipurkista ja luolasta, joutuu Hommulin pölynimurin kitaan ja löytää sähköisen hattivattilauman. Lopulta Muumi, Mymmeli ja Myy löytävät kuin löytävätkin ihanan Muumimamman, joka päättää järjestää jälleennäkemisen kunniaksi pullakestit. Juhlia ei pilaa edes piimäksi muuttunut maito, sillä onhan Mammalla aina varastossa mehua!
Yhdysvalloissa asuessamme olen herännyt huomaamaan, kuinka iso osa suomalaista kulttuuria Muumit lopulta oikein ovatkaan – on kummallista, kun Suomessa joka paikassa vastaan tulevia hahmoja ei löydä Kaliforniassa edes kirjaston hyllyiltä! Pohdinkin, että jos jonkin osan suomalaisesta kulttuurista haluan tytöilleni tietoisesti siirtää, niin Muumit ovat ehdottomasti tuo asia. Ovathan Muumi-teokset paitsi tasokasta kirjallisuutta myös ikkuna suomalaiseen kulttuuriin, mentaliteettiin ja mielentilaan. Ennen kuin päästään Kuinkas sitten kävikään -teoksesta vaikkapa toiseen kestosuosikkiini Muumilaakson marraskuuhun, kulttuuri-indoktrinaatiossani on kuitenkin vielä monta vaihetta ja askelmaa. Tällä hetkellä luemme muutama vuosi sitten ilmestynyttä Muumit Rivieralla -lastenkirjaa. Lisäksi tyttömme nukkuu Finlaysonin pinkeissä muumilakanoissa ja herättää päiväkodin amerikkalaistädeissä ihastusta Pikku Myy -mekossaan. Otaksun, että ollemme siis oikein hyvällä vauhdilla kasvattamassa uutta uskollista Muumi-fania.
Kirjailija: Tove Jansson
Suomennos: Hannes Korpi-Anttila
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1952