Viime aikoina neljävuotias tyttäremme on harjoitellut paljon. Projektilistalla on ollut muun muassa pyörällä ajoa ilman appareita, monkey bar -puolapuissa roikkumista ja uima-altaassa polskimista ilman kellukkeita. Ennen kaikkea tyttömme on kuitenkin keskittynyt englannin opetteluun, onhan englanti hänelle ihan välttämätön kieli esimerkiksi päiväkodissa selviytymiseen. Välillä harjoittelu sujuu hymyssä suin, välillä hampaat irvessä itkua tuhertaen.
Kaiken englannin kielen harjoittelun keskellä olemme lukeneet Kristiina Louhen Aino ja tuhmat luistimet -klassikkoa. Aino ei tosin harjoittele englantia, mutta panostaa sitäkin enemmän talviurheiluun. Hänen haaveenaan on jonakin päivänä ”liihotella luistinradalla kuin perhonen”. Vaikka talviurheilumahdollisuuksista ei meillä tietysti ole tietoakaan, on Ainon sinnikäs treeni antanut tytölleni oikein tarpeellista perspektiiviä englannin kielen opetteluun.
Ainon into uusista kiiltävistä luistimista muistuttaa tyttäreni intoa uudesta kielestä. Englanti tuntuu ihanalta, kun se sujuu ja “oikeat sanat vain tulevat suustani” niin kuin tyttäreni toteaa hymyillen. Ihan niin kuin Ainolle luistelutaito on potentiaalinen ovi ihan uuteen maailmaan, uusi kieli merkitsee tyttärelleni melkoista maailmankuvan muutosta. Kieli tarkoittaa avaimia uusiin lauluihin, ovea lukemattomiin toisenkielisiin tarinoihin ja porttia astetta sujuvampiin leikkeihin toisten lasten kanssa. Myös piirrettyjen valikoima on kasvanut kehittyvän kielitaidon myötä eksponentiaalisesti.
Tunnistan kuitenkin Aino-kirjasta myös tyttäreni kiukun silloin, kun kaikki ei sujukaan ihan niin kuin pitää. Aino pyllähtelee ja joutuu harmissaan toteamaan, että perhosen lailla liihottelemiseen on aika pitkä matka. Tytärtäni taas surettaa, kun päiväkodissa “kaikki muut osaavat jo puhua”, hädän hetkellä ei yhtäkkiä muistukaan mieleen, miten pyydetään päästä vessaan ja Ryhmä Hau -hahmojen suomenkieliset ja englanninkieliset nimet menevät auttamatta jatkuvasti sekaisin. Onneksi voin kuitenkin seurata Ainon äidin esimerkkiä, lohduttaa ja todeta, että “harjoittelua se vaatii, kuten melkein kaikki kivat asiat”.
Luulen, että Aino ja tuhmat luistimet -kirja kiehtoo tytärtäni ennen kaikkea siksi, että lopulta sinnikäs harjoitteleminen palkitaan: harjoiteltuaan ja harjoiteltuaan Aino oppii kuin oppiikin luistelemaan! Myös me olemme keskustelleet tyttäreni kanssa harjoittelun merkityksestä ja huomanneet, että harjoittelu todella kantaa hedelmää myös englannin opiskelun saralla. Niin kuin lapseni juuri totesi “kun aloitin päiväkodissa en ymmärtänyt mitään, mutta nyt minä olen leikkinyt muiden lasten kanssa ja ymmärrän jotain”.
Lopulta parasta kirjassa on mielestäni nykymaailmassa valitettavan harvinainen muistutus siitä, että ihan koko ajan ei tarvitse tsempata ja vääntää. Sen sijaan välillä voi tehdä hyvällä omatunnolla kivoja ja tuttuja asioita, eli pysytellä sillä kuuluisalla mukavuusalueella. Ainokin unohtaa välillä luisteluharjoitukset kokonaan ja leikkii Sannan kanssa koulua. Yhtäkkiä hän muistaa, että osaa jo aika monta asiaa: kaikki koulutehtävät, voimistelutunnilla läpikäytävät hypyt ja taivutukset sekä piirtää huikean hienon prinsessan! Niin meidän tyttösemmekin saa Ainon esimerkin mukaisesti kotona keskittyä ihan rauhassa englannin kielen sijaan suomen kielen puhumiseen, sen kielen hän jo tuntee kuin omat taskunsa.
Kirjailija: Kristiina Louhi
Kustantaja: Weilin+Göös
Julkaisuvuosi: 1987